Suomen kielioppi on Roope Ankkaakin rikkaampi. Ajatellaanpa sanaa sitruuna. Voimme lausua sanan alussa olevan s-äänteen hyvin vaihtelevin tavoin, esimerkiksi zitruuna tai šitruuna. Tämä kuulostaa meille itsestään selvältä, koska kielessämme on vain yksi sibilantti eli s:mäinen äänne. Onpa ääntämisemme miten huoletonta hyvänsä, tulemme ymmärretyksi. Sitä vastoin venäjän kielessä on kahdeksan s-äännettä, joilla kullakin on tarkka esiintymisympäristönsä. Venäjää opiskelevan onkin tarpeen opetella meikäläisestä leväperäisyydestä eroon!

Pysytään syötävissä, mutta siirrytään äänteistä sanoihin. Genetiivi on suomen kielen toiseksi käytetyin sijamuoto, ja etenkin sen monikkomuodot saattavat olla hyvin runsaita. Omenien, omenoiden, omenoitten, omenain ja omenojen käyvät kaikki päinsä. Ei siis tarvitse kainostella, sillä kaikille löytyy oma suosikkisijansa, kunhan ei sijoiltaan mene. Ruotsin kielessä vastaavat muodot ovat äpplens (epämääräinen) ja äpplenas (määräinen). Niilläkin on kieliopilliset kriteerinsä.

Lopuksi siirrymme sanoista lauseisiin. Sanajärjestys on suomessa niin sanotusti vapaa – muttei mielivaltainen. Ruokateemassa jatkaakseni osoitan, miten banaanista voi puhua eri vinkkelistä: Ikkunasta lensi banaani (eikä mandariini), Banaani ikkunasta lensi (eikä pudonnut), Lensi banaani ikkunasta (eikä katolta). Englannissa ja muissa indoeurooppalaisissa kielissä sanajärjestys on jämptimpi, eikä siitä hevin poiketa.