Helsingin ja muidenkin yliopistojen kansainvälisyyspolte (englanti, englanti, englanti…) on loukannut ihmisiä, jotka vielä haluaisivat tulla toimeen äidinkielellään suomella. Koska koko yliopiston tai edes mainitun maa- ja metsätieteellisen tiedekunnan väki ei suuntaa ensimmäisessä käänteessä kansainvälisille areenoille, suomen kielellä on yhä paikkansa suomalaisessa yhteiskunnassa. Myös maatilalla. Pysytäänpäs aisoissa.

*

Virua-verbin merkityksestä on käyty ajoittain kädenvääntöä lehtien keskustelupalstoilla. Voiko asuntoonsa jäänyt muumio virua? Kielitoimiston sanakirjan mukaan viruminen merkitsee makaamista (hervottomana, kuolleena, heitteillä, toimettomana tms.) tai lojumista. Viruminen on jonkinlaista pitkällään oloa, ja se on ikävä tila, johon nimenomaisesti joudutaan. Osa verkkokansasta pitää virumista kuitenkin vankasti eläväisenä toimintana. Lienee kielikorvakysymys.

*

Ilta-Sanomat kertoo yhdysvaltalaisen lähteen laatineen lyhyen mutta mielenkiintoisen evästyksen, miten vanhempi voi lapsensa kielenkehitystä ja lukemaan opettelua  edistää. Vekaralle on eduksi tarjota esimerkiksi riimittelyä ja kiehtovia samastumiskohteita sekä uusien sanojen pohdintaa. Kieli kehittää ajattelua ja runsas lukeminen myös maailmanymmärrystä.

*

Kaksi läheistä sanaa on aina vaarassa sekoittua. Miten siis prosenttiyksikkö eroaa prosentista? Prosenttiyksikköä käytetään, kun vertaillaan prosenttilukuja keskenään. Se on absoluuttinen, ei suhteellinen yksikkö. Esimerkiksi puolueen äänimäärä voi kasvaa 4 %:sta 5 %:iin, jolloin lisäys on yhden prosenttiyksikön mutta 25 %:n suuruinen.

*

Läheisten indoeurooppalaisten kielten mallin johdattelemana suomen kielestäkin on metsästetty artikkeleita (en hund, a dog, koira), joita ei virallisesti ole olemassa. Kuten aiemmin olen pohtinut, pronomineilla se ja yksi on mahdollista osoittaa määräisyyttä, mutta jotkin substantiivit tuntuvat jo itsessään vaativan jonkin määrittävän lisän eteensä. Ajatellaanpa sanoja tyyppi, heppu ja veijari. Ilman jotain pronominia, adjektiivia tai muuta tarkenninta ilmauksesta ei hevin tule idiomaattista. ”Puhuitko hepulle?” vai ”Puhuitko sille hepulle?”, ”Hän oli veijari” vai ”Hän oli aika veijari”?