Menneiden vuosikymmenten kasvatit muistavat kireänutturaiset äidinkielen opettajansa, jotka paasasivat kielen pikkiriikkisistäkin yksityiskohdista ja paukuttelivat karttakepillä sormille. Ajat ovat muuttuneet, mutta kielessä on yhä lukemattomia sääntöjä – kysehän on elävästä kielestä. Sääntöjä on tietoisesti väljennetty, mutta uusiakin tuntuu tavan takaa syntyvän.

Kielen ammattilaisen on puristettava ympäriinsä rönsyilevä kieli järkevään ja helposti omaksuttavaan muotoon, kielioppiin. Yleiskielen on tunnuttava kotoisalta niin nuorelle kuin vanhallekin, niin kuivan erikoisalan asiantuntijalle kuin murteelliselle maanviljelijällekin. Siksi kukaan ei ole tyytyväinen.

Monimuotoisuus ei ole kenenkään vika, sillä se on seurausta kielen luonnollisesta kehityksestä. Mutta niin sanottuja ad hoc -sääntöjä eli vain tiettyyn tarkoitukseen luotuja normeja vältetään viimeiseen asti. Silti esimerkiksi sanat ani ja tuiki kirjoitetaan sääntöjen mukaan erilleen pääsanastaan, vaikka sanat muuten rinnastuvat sellaisiin vahvistussanoihin kuin täpö-, viti- ja puti- (täpötäysi, vitivalkoinen, putipuhdas), jotka siis tulevat yhteen. Tämä hätäsääntö pelastaa useat kielioppisäännöt, mutta sääntöjen opiskelijalle moiset tuottavat päänvaivaa, koska ne on opeteltava erikseen.

Vielä täytyy huomauttaa, että monet kielen säännöt – tai pikemminkin lainalaisuudet – ovat syntyneet satoja vuosia ennen ensimmäistäkään kielentutkijaa. Esimerkiksi sijamuodoista nuorimmatkin ovat paljon 1500-luvun Agricolaa iäkkäämpiä, joten niiden käyttäytymistä ja outouksia ei voi panna enää kenenkään syyksi. Miksi vedän pipon päähäni? Eihän se pään sisään mene. Kielioppiin mahtuu uutta ja vanhaa, normaalia ja erikoista. Hyvää lukemista laitumille!