Yhdysvaltalaisesta kulttuuripiiristä saapuvissa elokuvissa poliisi lukee epäillylle hänen oikeutensa. Kaava on usein tämäntapainen:

”Sinulla on oikeus vaieta. Kaikkea sanomaasi voidaan käyttää oikeudessa todisteena sinua vastaan. Sinulla on oikeus asianajajaan, joka voi olla läsnä kuulustelujen aikana. Jos sinulla ei ole varaa asianajajaan, sellainen voidaan osoittaa sinulle. Oletko ymmärtänyt oikeutesi?”

Taustalla on muuan Ernesto Miranda -niminen epäilty, joka oli tietämätön siitä, mistä ei kannata puhua (moni ei tiedä sukujuhlissa nytkään). Hän nosti jutun, jonka korkein oikeus hänen voitokseen laski. Päätös mukaili länsimaisia oikeusperinteitä: rikollisen ei tarvitse edesauttaa oman syyllisyytensä selvittämisessä. Hän saa toisin sanoen pysyä vaiti – mutta myös sepitellä satuja ja näin rasittaa tutkimuksia. Tässä harvinaisessa katsauksessa tutustutaan tarkemmin, mitä normeihin on ylöspantu.

Rikolliskandidaatin yhyttänyt apulaisseriffi saa esittää rikokseen liittyviä kysymyksiä vasta oikeuksien luvun jälkeen. Tämä selvää. Toisaalta oikeudet tarvitsee lukea vain silloin, kun on mahdollista, että epäillyn vastauksia saatetaan käyttää oikeudessa. Poliisi voi aivan hyvin jättää kysymykset myöhemmälle ja tehdä pidätyksen ihan tuosta noin vain. Ja jos oikeuksia ei lueta, rikolliselta voidaan tiedustella vain henkilötietoja, kuten nimi, osoite ja syntymäaika.

Voi siis käydä niin surkuhupaisasti, että ylitsepääsemättömän verkkoaidan edustalla poliisin jalasta alas maahan vetämä ja ranteisiin ketjulla yhdistetyt rinkulat saanut rosmo tunnustaa oikopäätä särkeneensä Mrs. Suppenwafferin kasvihuoneen etelänpuoleisen ikkunan viemäriin heittämällään baseballmailalla. Mutta… oikeuksia ei ehditty lukemaan, joten ilmiselvää tunnustusta ei oteta hyväksyttäväksi todisteeksi. Epäilty ei näet ollut tietoinen ”oikeuksistaan” ja siten ”luopunut” niistä.

Oikeuksien lukemisen jälkeen esitettyyn kysymykseen ”Oletko ymmärtänyt oikeutesi?” pitää antaa selkeä vastaus. Ynähtelyjä ja murahteluja ei lasketa, ei myöskään hiljaisuutta. Hiljaisuus ei sananlaskuista huolimatta ole myöntymisen merkki, vaan epäilty voi olla muunkielinen. Siinä tapauksessa että amerikkalainen (poliisi) osaa jotain toista kieltä kuin englantia eli kykenee kääntämään oikeudet muulle kielelle, tämä käännös on tapana tallentaa.

Pakollisena poikkeuksena: voi Miranda-varoituksen jättää lukemattakin, mutta silloin on vaarassa yleinen turvallisuus. Tällainen tilanne on kyseessä silloin, kun sankaripoliisi nappaa häijyn konnan ja karjuu tätä kertomaan numeroyhdistelmän aikapommiin, joka on säädetty räjähtämään 1–2 minuutin kuluttua läheisessä koulussa tai päiväkodissa, jossa on mahdollisimman paljon viattomia ihmisiä.

No kuinka Suomessa? Suomessa ei ole omaa ”Markku-varoitusta”. Rikoksesta epäillylle pitää kertoa hänen asemansa ja se, mistä häntä syytetään. Henkilötiedot on rikoksesta epäillyn luonnollisesti aina kerrottava. Esimerkiksi pidätetyn säilössä pitämisestä on tarkemmat lakinsa. Nämä faktat, eikä juuri muuta, kertoi minulle muuan rikosylitarkastaja käymässämme puhelinkeskustelussa. Tässä maassa poliisi siis tavallaan luottaa kansalaisten omaan lakituntemukseen ja aivotoimintaan, ja hyvä niin.