Sanojen alkuperän selvittäminen eli etymologia paljastaa joskus hämmästyttäviä yhteyksiä. Englannin kielen tutkijat ovat jo kauan sitten havainneet sanoilla testify ’todistaa’ ja testicle ’kives’ olevan jotain yhteistä. Vuosituhansien taakse alkuperäiskieliin ulottuva tutkimus ei ole tänäkään päivänä antanut asialle mukiinmeneviä selityksiä, mutta populaareja teorioita on kylläkin sukeutunut.

Suosituimman olettamuksen mukaan muinaiset roomalaismiehet asettivat oikean kätensä kiveksiinsä ja vannoivat kallisarvoisina pidettyjen kivestensä kautta, ennen kuin saivat antaa pätevän todistuksen oikeudessa. Tavasta pitäisi löytyä viittaus myös Raamatun Vanhasta testamentista. Teoria oikaisee kätevästi mutkat, mutta valitettavasti roomalaisten juhlallisesta valanvannonnasta ei ole luotettavia todisteita. Tarkempi tutkimus on paljastanut, että mainittu raamatunkohta viittaakin reiteen, koska se symboloi voimaa ja sijaitsee lähellä tärkeitä elimiä. Tämä väärinkäsitys lienee koko legendan moottori. Mihin nainen olisi sitä paitsi asettanut kätensä vannoessaan?

Vakavasti otettavampi tutkimus on selittänyt yhteyttä muun muassa niin, että vanha kreikan ’puolustusasianajajaa’ merkitsevä parastates-sana, jonka voisi kirjaimellisesti kääntää vaikkapa sivussaseisojaksi, kytkeytyy yleisesti kaikenlaisiin ’parillista’ merkitseviin sanoihin. Siten se olisi liittynyt muihinkin parillisiin ruumiinosiin, kuten käsiin ja silmiin – ja sittemmin myös kiveksiin. Tällaisesta tapahtumaketjusta on häilyviä havaintoja muistakin kielistä.

Oli miten oli, näin saataisiin ne roomalaiset syypäiksi tähän noloon yhteensattumaan, sillä tunnetusti jokainen asiallinen historiankirjoitus alkaa sanoilla ”Jo muinaiset roomalaiset…”

Olin keskellä keskustelua, jonka suulain osallistuja kertoi toimivansa pienen yhdistyksen sihteerinä. Jonkin kirjoituksen julkaisun jälkeen oli yhdistystoveri jäkättänyt hänelle puuttuneesta pilkusta ja erilleen kirjoitetusta yhdyssanasta, mihin tämä keskustelija ajatteli keksineensä tyhjentävän vedon: ”Kysy vain minulta, jos et ymmärrä!”

Mielessäni ajattelin asian olevan juuri päinvastoin. Kirjoittaja ja lukija ovat samalla viivalla tässä tekstintäyteisessä yhteiskunnassa, ja pikemminkin kirjoittajan tulisi olla se, joka kysyy. Onko tekstissä jotain, mitä lukija ei ymmärrä? Maailmassa on pilvin pimein tekstejä, joita kukaan ei jaksa lukea, koska niitä ei ole kirjoitettu kenellekään.

Tarinan kuvailema kirjoittaja on silti ylemmyydentunnossaan valitettavan yleinen. Keskustelijan viittaamaa tekstiä tuntematta en osaa sanoa, olivatko toverin jakamat kielenhuollolliset huomautukset todella silkkaa näsäviisastelua vai sekaannuttivatko ne lukijoita epämääräisyyksillään. Nöyrä ja oppia ottava asenne veisivät kuitenkin pidemmälle.

Kielen normien olemassaoloa ei huomaa, ennen kuin joku rikkoo niitä. Rikkoja voi olla lapsi, ulkomaalainen tai oikeasti ihan kuka tahansa meistä, päivittäin, tunneittain. Kieltä tutkittaessa on tärkeää myös se, mikä ei ole kieltä. Jopa kielitieteen sisällä on alkanut elää villinä käsitys ”kaikki on luvallista”.

Touhussa unohtuu helposti se, että kieli kuin kieli perustuu aikojen saatossa syntyneisiin toinen toistaan helläkätisempiin sääntöihin. Ja jos näitä toimivia normeja ruvetaan inhoamaan ja peräti niiden olemassaoloa kumoamaan, tullaan siihen, että minäkin puhun virheetöntä amharaa!

Mikä on ihmisen anatomian ja sen evoluution vaikutus ihmiskieliin? Ihmisen tärkein aisti on hänen näkönsä. Mutta kieli ei edellytä näköaistia, vaan pikemminkin kuuloaistia. Ilman näköä sanaston rakenne olisi kuitenkin erilainen: siitä puuttuisi esimerkiksi väri-ilmaukset (vihreä, liila), monet kuvailevat adjektiivit (kaunis, kalpea) sekä lukuisat ihmisyyteen liittyvät innovaatiot (elokuva, taidemaalari).

Suurin osa nykyisistä tähtitieteilijöistä uskoo Maan ulkopuolisen älyn olemassaoloon, joten voi hyvinkin kaukaisella eksoplaneetalla asustella eliöitä, jotka viestivät syvän typpimeren pohjamudissa tyystin ilman näköä. Kieltä käyttääkseen ei välttämättä tarvita näköä edes maan kamaralla, sillä kuurosokeat voivat viittoa koskettamalla toistensa käsiä eli taktiilisti. Silti heidän kielensä ovat hyvin kehittyneitä ja hienovaraisia.

Jos tallustellaan vielä pidemmälle, eliöt tulevat toki toimeen myös ilman kieltä. Kieli vaatii kehittyäkseen tarpeeksi älykkyyttä, mutta älykkyyden kehittyminen ei ole itse asiassa mikään selviytymisratkaisu kosmoksessa. Todelliset telluksen selviytyjäthän löytyvät pesemättömistä käsistämme. Bakteeri sietää jäädyttämisen ja keittämisen, mutta suomalainen napisee jo kesäkuun helteellä.

Toisaalta kehittynyt hajuaisti mahdollistaisi runsaamman hajusanavaraston. Kun esimerkiksi yhdistettäisiin suden terävä hajuaisti ja ihmisen äly, saataisiin – no, ihmissusi. Mutta voisimme käyttää huomattavasti tarkempia ja monipuolisempia ilmauksia ilmaistaksemme erilaisia hajuja, tuoksuja, lemuja, katkuja, käryjä ja erityisiä mädästä lihasta vapautuvan löyhkän asteita.

Myös aistimien sijainnilla on väliä. Jos ihmisen silmät olisivat kehittyneet vaikkapa hänen kämmeniinsä ja kädet toimisivat tuntosarvien tavoin maastontähystiminä, maailma hahmotettaisiin eri tavalla. Mikä kiehtovinta, meillä ei olisi silmälaseja (sangat vääntyisivät) eikä sanontaa kun silmä välttää, sillä opettaja voisi taululle kirjoittaessaan samalla tarkkailla toisella silmällään luokkaa.

Käsittelyä voisi jatkaa loputtomiin, mutta lienee parasta lopettaa tähän.

Liberaalina aikana kansa käy ymmärrettävästi ylikierroksilla vanhoista jääräpäisistä arvoista. Onko etunimien valinta tehty liian ahtaaksi?

Nykyinen nimilaki torjuu esimerkiksi muodoltaan tai kirjoitustavaltaan kotimaisen nimikäytännön vastaisen, toista sukupuolta edustavalle annetun taikka sisaruksen jo omistaman nimen. Poikkeuksena laki voi silti antaa sallimuksensa poikkeavaan nimeen, jos takana on uskonnollisia tai perhesyitä. – Toisaalta on vanhastaan nimiä, joita on runsaasti sekä naisilla että miehillä (Rauni, Kaino), mutta lain lemuava henki on tämä.

Minusta pienen lapsen oma etu ei saa liiassa nimeämisintoilussa unohtua. Varjopuolena näen nimenkantajan pahimmillaan vuosikausien taakan: kaikki eivät halua vartuttuaan kantaa mitä erikoisimpia nimiyhdistelmiä ja lisäksi tavata niitä kirjain kirjaimelta kouluvuodet läpeensä. Joku räiskyvällä persoonalla varustettu voi haluta erottua hinnalla millä hyvänsä, mutta toisille se voi koitua rasittavaksi riippakiveksi. Tässä ääripäätä osoittava linkki uutiseen yhdysvaltalaislapsesta, jota vanhemmat menivät vihaamaan niin syvästi, että nimesivät Adolf Hitleriksi.

Erikoinen nimi ei oikeuta kiusaamiseen, mutta koskapa kiusaajat ovat oikeutuksista piitanneet. Ruotsissa toiseksi nimeksi voi antaa naiselle miehen ja miehelle naisen nimen, siitä esimerkkinä otsikon jälkimmäinen nimiparivaljakko Jan-Olov Madeleine. Otsikossa ensin mainittu Mirumaru on oikea suomalainen etunimi. Suomeenkin lienee tulossa sukupuolineutraali nimilaki, koska Ruotsissakin on myönnytty siihen suuntaan, ja suomalainen päättäjä kääntää aina katseensa länteen. Nimenannossa on olennaisena kriteerinä perinteisesti ollut sukupuoli, joka on kertonut, tuleeko lapsesta Laura vai Lauri.

Nimierikoisuuksien tavoittelun ongelma on vähän sama kuin uskonnon luonnollistuminen arkielämässä. Pidän hämmentävänä pikkulapsen kutsumista vaikkapa katoliseksi lapseksi tai muslimilapseksi. Et todennäköisesti sinäkään heti havaitse mitään erikoista… Silti 99 % ihmisistä kauhistelisi, jos lapsia alettaisiin vakavalla naamalla luonnehtia marxilaiseksi lapseksi, kapitalistiseksi vesseliksi tai ateistiseksi pikku junioriksi, vaikka adjektiivimääritteillä ei ole mitään laadullista eroa. Lapsi on luonnollisemmin katolisten vanhempien lapsi. Missä menee lapsen vapauden ja vanhempien vastuun raja?

Yhdysvaltalaisesta kulttuuripiiristä saapuvissa elokuvissa poliisi lukee epäillylle hänen oikeutensa. Kaava on usein tämäntapainen:

”Sinulla on oikeus vaieta. Kaikkea sanomaasi voidaan käyttää oikeudessa todisteena sinua vastaan. Sinulla on oikeus asianajajaan, joka voi olla läsnä kuulustelujen aikana. Jos sinulla ei ole varaa asianajajaan, sellainen voidaan osoittaa sinulle. Oletko ymmärtänyt oikeutesi?”

Taustalla on muuan Ernesto Miranda -niminen epäilty, joka oli tietämätön siitä, mistä ei kannata puhua (moni ei tiedä sukujuhlissa nytkään). Hän nosti jutun, jonka korkein oikeus hänen voitokseen laski. Päätös mukaili länsimaisia oikeusperinteitä: rikollisen ei tarvitse edesauttaa oman syyllisyytensä selvittämisessä. Hän saa toisin sanoen pysyä vaiti – mutta myös sepitellä satuja ja näin rasittaa tutkimuksia. Tässä harvinaisessa katsauksessa tutustutaan tarkemmin, mitä normeihin on ylöspantu.

Rikolliskandidaatin yhyttänyt apulaisseriffi saa esittää rikokseen liittyviä kysymyksiä vasta oikeuksien luvun jälkeen. Tämä selvää. Toisaalta oikeudet tarvitsee lukea vain silloin, kun on mahdollista, että epäillyn vastauksia saatetaan käyttää oikeudessa. Poliisi voi aivan hyvin jättää kysymykset myöhemmälle ja tehdä pidätyksen ihan tuosta noin vain. Ja jos oikeuksia ei lueta, rikolliselta voidaan tiedustella vain henkilötietoja, kuten nimi, osoite ja syntymäaika.

Voi siis käydä niin surkuhupaisasti, että ylitsepääsemättömän verkkoaidan edustalla poliisin jalasta alas maahan vetämä ja ranteisiin ketjulla yhdistetyt rinkulat saanut rosmo tunnustaa oikopäätä särkeneensä Mrs. Suppenwafferin kasvihuoneen etelänpuoleisen ikkunan viemäriin heittämällään baseballmailalla. Mutta… oikeuksia ei ehditty lukemaan, joten ilmiselvää tunnustusta ei oteta hyväksyttäväksi todisteeksi. Epäilty ei näet ollut tietoinen ”oikeuksistaan” ja siten ”luopunut” niistä.

Oikeuksien lukemisen jälkeen esitettyyn kysymykseen ”Oletko ymmärtänyt oikeutesi?” pitää antaa selkeä vastaus. Ynähtelyjä ja murahteluja ei lasketa, ei myöskään hiljaisuutta. Hiljaisuus ei sananlaskuista huolimatta ole myöntymisen merkki, vaan epäilty voi olla muunkielinen. Siinä tapauksessa että amerikkalainen (poliisi) osaa jotain toista kieltä kuin englantia eli kykenee kääntämään oikeudet muulle kielelle, tämä käännös on tapana tallentaa.

Pakollisena poikkeuksena: voi Miranda-varoituksen jättää lukemattakin, mutta silloin on vaarassa yleinen turvallisuus. Tällainen tilanne on kyseessä silloin, kun sankaripoliisi nappaa häijyn konnan ja karjuu tätä kertomaan numeroyhdistelmän aikapommiin, joka on säädetty räjähtämään 1–2 minuutin kuluttua läheisessä koulussa tai päiväkodissa, jossa on mahdollisimman paljon viattomia ihmisiä.

No kuinka Suomessa? Suomessa ei ole omaa ”Markku-varoitusta”. Rikoksesta epäillylle pitää kertoa hänen asemansa ja se, mistä häntä syytetään. Henkilötiedot on rikoksesta epäillyn luonnollisesti aina kerrottava. Esimerkiksi pidätetyn säilössä pitämisestä on tarkemmat lakinsa. Nämä faktat, eikä juuri muuta, kertoi minulle muuan rikosylitarkastaja käymässämme puhelinkeskustelussa. Tässä maassa poliisi siis tavallaan luottaa kansalaisten omaan lakituntemukseen ja aivotoimintaan, ja hyvä niin.