Porukan kielimiehenä saa olla moneksi: olen viime aikoina kommentoinut kutsukortin sananvalintaa, pohtinut suomalaisten siirtolaisten Pohjois-Amerikassa käyttämän finglishin ja nykyslangin eroja sekä oikolukenut jokusen työhakemuksen. Apua saa aina kysyä. Vaikka kirjakielestä ei pääse missään ammatissa eroon, kirjoittamista ei Suomessa nähdä vieläkään asiantuntijataitona, johon tarvitsisi kouluopintojen jälkeen enää keskittyä.

Tämä näkyy myös kirjoittamisen vähättelyssä, sillä tähän työvaiheeseen annetaan ani harvoin riittävästi puurtamisaikaa. Nimeltä mainitsemattomilla ammattialoilla kansliakieli ja hengitettävyys ja 55-sanaiset virkkeet ovat jopa ylpeydenaihe. Kymmenentuhatta kärpästä voi olla väärässä. Lehmänpaska ei ole hyvää.

Suomen Posti (nostalgiaa…) on suoraan myöntänyt, ettei Itella tarkoita mitään! Viestinnän – siis sen, että vastaanottava ihminen ymmärtää sanoman – ei uskota vaikuttavan yrityksen menestykseen tai laitoksen suosioon. Nykyajan yhtiö on kuin raitiovaunu, joka näyttää suuntamerkkiä aivan kuin voisi kääntyä toiseenkin suuntaan.

Lidlistä yritin kipaista hoitoainetta. Hyllynreunoihin oli pantu vain tuotemerkkien nimet, jotka näin kyllä tököttien omistakin etiketeistä! Purkkien käyttötarkoitus uhkasi jäädä täydelliseksi arvoitukseksi, piti vaihtaa kolmanteen kotimaiseen. Muistikuva siitä, että hoitoaine lepää yleensä päällään, sekä se, että etiketissä luki englanniksi conditioner, takasivat riittävän varmuuden. Kumppani kotona tyytyväinen.

Liekö vinoutuneen mielen seurausta, että kielessä kiinnostaa kaikki erikoinen. Olenhan syntynyt maailmaan Pohjanmaan kautta. Suomeen on lainautunut runsaslukuinen määrä lainasanoja, mutta mitä suomesta on lainattu muihin kieliin? Tosielämässä isompi ottaa pienemmältä, mutta kielissä pienempi ottaa isommalta. Ruotsiin on lainautunut tunnetusti etenkin pojke, englantiin sauna ja Molotovin cocktail. Maailman kieliin on tamili antanut katamaraanin ja grönlanti anorakin. Kaikki kantavat kulttuuria, suomessa tosin poika saunaan molotoveja.

Jalkapallon ystävänä olen haaveillut erotuomarin urasta. Kielenhuoltajan ja erotuomarin ammatit vastaavat toisiaan, koska molemmissa saa tuomita pilkkuja. Silti kielenhuoltaja ei ole koskaan hyvä. Toisen mielestä pipo kiristää päätä liikaa eli pitäisi pitää päänsä kiinni, toisen mielestä ei osata päättää eikä puuttua. Tässä hommassa on kuitenkin joitakin avuja. Paljastan tässä muutaman oivan kielitreenin ennen Wikileaksia.

Ensinnäkin kannattaa lukea paljon ja erilaisia tekstejä. Sisäpiiritietona: ainakin lehtien pikku-uutisia kehutaan näissä piireissä. Niiden tiivistä ilmaisua voi ihailla. Myös laulunsanat, mainokset ja käyttöohjeet ovat hauskoja tutkimuskohteita. Kun minä luen kaunokirjallisuutta, tahdon sen olevan kevyttä, jotta jaksan sitä kantaa repussani ja lukea reppuni ulkopuolella. Taitava huumori venyttää kieltä äärirajoille. Lukemalla laajenee kielitaju ja mielikuvituksen piiri.

Toiseksi on hyvä tutustua muihin kieliin, edes alkeisiin. Kukin kieli asettelee maailman palaset omintakeisella tyylillään, ja tähän asetelmaan tutustuminen kehittää yleistä kielitajua. Myös ansioluettelo näyttää paremmalta.

Kolmantena suosittelen sanaristikoiden täyttelemistä. Ristikot ohjaavat harvinaisten mutta väkevien sanojen maailmaan. Kiperissä tehtävissä esiintyy sellaisia sanoja, joita ei kukaan käytä, kuten olletikin, aikava ja välys. Toisaalta jokaisessa ristikossa on vihjeenä ATIK, johon haetaan paria ISMAIL!

Neljäntenä painu pehkuihin. Uni ei ole koskaan pahitteeksi.