Kielessä on paljon niin sanottuja luonnollisia, itsestään kehittyneitä normeja. Niitä ei ole kukaan ohjannut. Ne ovat oikeastaan syntyneet ja muovautuneet tuhansia vuosia ennen ensimmäistäkään kirjoitettua kielioppia. Yksi kielen rytmiikan ilmiöistä on viskurilaki, joka tunnetaan monissa muissakin länsimaisissa kielissä.

Viskurilain mukaan raskaammat ja pidemmät elementit viskautuvat mieluummin säkeen tai vastaavan loppuosaan. Tarkastellaanpa esimerkiksi lausepartta ”Vapaus, veljeys, tasa-arvo”. Sanonnan alkukielessä ranskassa toteutuu sama rytmilaki, mutta suomalaiselta kannalta järjestys onkin eri: ”Liberté, Égalité, Fraternité” (= Vapaus, tasa-arvo, veljeys). Pisin päättää parren.

Viskurilaki ilmenee myös virketasolla: raskaammat rakenteet jätetään herkästi virkkeen loppuun eikä toisinpäin, esimerkiksi ”Riittää, että ei sada” tai ”On mukavaa, että näemme taas pitkästä aikaa”. Tällöin lukijan muisti joutuu vähemmälle koetukselle. Edelleen adjektiivimääritteistä lyhyempi edeltää pidempää, esimerkiksi ”pitkä mustatakkinen mies”. Samaan tyyliin etunimistä ensimmäiseksi nimeksi valitaan yleensä lyhyempi: ”Mikko Juhani” tai ”Anna Kaarina”.

Viskurilaki on jo suomalaisissa muinaisrunoissa yleisesti käytetty tapa, ja se elää yhä vankkana nykykielessä. Viskurilaki ei kuitenkaan ole mikään järkkymätön laki vaan pikemminkin periaate, mutta sen toistuvasta rikkomisesta voi kyllä lukijan kielikorva särähtää.