Jostakin ihmeestä on juurtunut käsitys, että suomi on maailman vaikeimpia kieliä, ellei peräti vaikein, mutta sellainen on populaaria pulsittiä. Unohtakaa jo koko loru. Väitteessä ei ole mitään tieteellistä. Kenen näkökulmasta suomi on vaikein kieli? Kysytäänkö nepalilaiselta, bolivialaiselta vai virolaiselta? Miten määritellään vaikeus? Mitään universaalia mittaria kun ei ole, vai kysytäänkö alieneilta? Mikä painaa vaakakupissa? Äänteiden määrä ja laatuko? Morfologian ja syntaksin solmut? Täh?

Vaikeuden illuusio johtuu suurelta osin siitä, että kulttuurisessa lähiympäristössämme elävät kielet ovat enimmäkseen indoeurooppalaisia, kun taas oma kielemme on uralilainen. Jos otetaan tieteen suurennuslasi kauniiseen käteen, nähdään, miten moni indoeurooppalaisista kielistä puuttuva suomen kielen piirre kukoistaakin kielissä ympäri maailman. Esimerkiksi sanojen runsas taipuminen ei ole suinkaan harvinaista.

Suomen kielestä on iloa internetissä surffatessa. Vaikka kielemme on asemaltaan ja puhujamäärältään maailman mahtavimpia, sillä on kyky oitis paljastaa toisen osapuolen salakavalat aikeet. Sähköpostilaatikkoon kolahtava pankin huipputärkeä tiedote harvemmin kirjoitetaan sqkaVin k1rjaiMiN virheiden pulputessa valtoimenaan, ellei kotipankin johtoporrasta ole yhtäkkiä vallannut gibbonilauma.

Nettiaika on tehnyt kiitollisen monen suomalaisen hyväonniseksi, sillä miten muuten olisi selitettävissä, että Zimbabwen syrjäytetty presidentti haluaa lahjoittaa juuri minulle $100,000,000, kun vain annan tilinumeroni ja joitakin muita rutiinitietoja. Käännöskoneiden ansiosta yhdyssanat ja sanojen perusmuodot ovat jotenkuten oikein, mutta omistusliitteet yhä kavaltavat kelvotkin yritykset. Jos taas omistusliitteet ovat moitteettomassa kuosissa, voi mainos karahtaa omituisiin sanavalintoihin, ja niin edelleen. Karikoita kyllä riittää.

Toisinpäin ei ole sen helpompaa: suomenkielinen teksti (kuten muunkieliset) vaatii ajatusta. Koska substantiivi tai verbi voi yhdessä tekstissä esiintyä kevyesti kymmenessäkin muodossa, koneiden on raskasta analysoida sanojen merkityksiä, puhumattakaan lauseiden informaatiosta. Jalka-sanasta katoaakin k (jalan), lehti-sanaan tupsahtaa d (lehdessä), yöstä tuleekin öinen. Jo tietyn sanan etsiminen tekstimassasta voi saada etsijän raapimaan päätään: miten tunnistaa suden, sutta ja susi samaksi sanaksi? Tulevaisuuden huippukehittyneitä kielenanalysaattoreita odotellessa urkkijan on sittenkin vaivattomampaa vain opetella suomea.

Lopuksi vielä osoitus siitä, miten erilaisuus voi olla kaunista:

Telepon, telephone, telefon, téléphone, telefono, telefonas, telefone, telefoni, puhelin.

Rusia, Rusija, Russia, Rusko, Errusia, Russie, Russland, Rusi, Rosja, Ryssland, Venäjä.