Olin keskellä keskustelua, jonka suulain osallistuja kertoi toimivansa pienen yhdistyksen sihteerinä. Jonkin kirjoituksen julkaisun jälkeen oli yhdistystoveri jäkättänyt hänelle puuttuneesta pilkusta ja erilleen kirjoitetusta yhdyssanasta, mihin tämä keskustelija ajatteli keksineensä tyhjentävän vedon: ”Kysy vain minulta, jos et ymmärrä!”

Mielessäni ajattelin asian olevan juuri päinvastoin. Kirjoittaja ja lukija ovat samalla viivalla tässä tekstintäyteisessä yhteiskunnassa, ja pikemminkin kirjoittajan tulisi olla se, joka kysyy. Onko tekstissä jotain, mitä lukija ei ymmärrä? Maailmassa on pilvin pimein tekstejä, joita kukaan ei jaksa lukea, koska niitä ei ole kirjoitettu kenellekään.

Tarinan kuvailema kirjoittaja on silti ylemmyydentunnossaan valitettavan yleinen. Keskustelijan viittaamaa tekstiä tuntematta en osaa sanoa, olivatko toverin jakamat kielenhuollolliset huomautukset todella silkkaa näsäviisastelua vai sekaannuttivatko ne lukijoita epämääräisyyksillään. Nöyrä ja oppia ottava asenne veisivät kuitenkin pidemmälle.

Kielen normien olemassaoloa ei huomaa, ennen kuin joku rikkoo niitä. Rikkoja voi olla lapsi, ulkomaalainen tai oikeasti ihan kuka tahansa meistä, päivittäin, tunneittain. Kieltä tutkittaessa on tärkeää myös se, mikä ei ole kieltä. Jopa kielitieteen sisällä on alkanut elää villinä käsitys ”kaikki on luvallista”.

Touhussa unohtuu helposti se, että kieli kuin kieli perustuu aikojen saatossa syntyneisiin toinen toistaan helläkätisempiin sääntöihin. Ja jos näitä toimivia normeja ruvetaan inhoamaan ja peräti niiden olemassaoloa kumoamaan, tullaan siihen, että minäkin puhun virheetöntä amharaa!