Lääketieteessä kaikki perustuu todennäköisyyksiin – ja se on myös koko lääketieteellisen kielenkäytön perusta. Moni ei tule ajatelleeksi, että lääketiede on epäeksakti tiede. Potilaan diagnoosi perustuu parhaaseen senhetkiseen tietoon, ja tuo tieto lakkaamatta elää. Esimerkkejä todennäköisyyksistä tarjoaa roppakaupalla alkoholismi, tuo laaja mutta sumea kansantauti.

Kumpi on parempi: absolutismi vai kohtuukäyttö? Absolutisti ei kasvata tapaturmariskiään väkijuomilla, kun taas kohtuusiemailija vähentää riskiään sydäntauteihin. Korvaisiko jonkun työpaineet vaaraton pikku snapsi? Kenet tuollainen ryyppy sen sijaan johdattaa turmion tielle? Miksi lunastuskuntoisesta kolariautosta kömpii aina ulos umpihumalainen eikä raitis köyhien ystävä? Kenen sisuskalut tekevät tenän mäyräkoirasta, kuka taas kallistelee pulloa kuusi vuosikymmentä pelkin ahavoitunein kasvoin?

Todennäköisyyksissä potilaalla on yleensä tapana lukea itsensä suurempaan joukkoon. Jos lääkäri kertoo siirteen hylkimisriskin olevan 1/20, potilaalla on suuri taipumus käsittää riski olemattomaksi, ja jos juuri hän on se epäonninen yksilö, hän hämmentyy totaalisesti. Todennäköisesti hän tietenkin kuuluu niihin 19:ään, mutta riskin olemassaolo olisi hyvä tiedostaa. Murtoluvuista puhuttaessa potilas kiinnittää herkästi huomionsa vertailtavien lukujen näennäiseen suuruuteen: vaikka eri puolilla Suomea olisi 400 sairastunutta, kyse on väestöön nähden häviävän pienestä prosentista.

Varman alkoholineuvon antaminen on odotettua kinkkisempää. Elämä ei noudata tilastoja, mutta ihminen voi koettaa seurata sen jälkiä. Kielen (epä)tarkkuuteen kannattaa siis kiinnittää huomiota.