Kirjakieltä luonnehditaan usein tylsäksi. Se on kuitenkin tylsää vain, jos siihen ei osaa puhaltaa elämän henkeä. Yhtä kirjakieltä ei ole olemassa. Hallinnollinen kieli on tylsää, koska sen on oltava jämptin täsmällistä (viranomaisasiat) ja kapulakielistä (kansalaisten hämärrytys). Kolumnien kepeä, puhekieltä lähentelevä kieli osaa olla viihdyttävää, tai sitten ei osaa, kuten usein käy.

Keltainen lehdistö viljelee kevyttä tyyliä, sillä lehdet ovat tuotteita ja ihmiset lukevat niitä sekä sivistyäkseen että viihdyttääkseen itseään. Kirjakielen vapautuminen onkin tervettä; ei kielikään jaksa aina tälläytyä juhlapukuun ja somaan rusettiin. Mutta silti tällainen pintaliito pitkästyttää. Salillakaan ei ole enää kuntosaliohjaajia vaan personal trainereita.

Vanhoille sanaehdotuksille (vaikkapa kärkky bakteerin nimitykseksi) on jälkikäteen helppo hihitellä, mutta sanaston tietoinen kehittäminen on ollut tärkeää. Ajatelkaa sanaa pilvenpiirtäjä. Miten kansa hirnuisi, jos sellaista nimitystä nykypäivänä ehdotettaisiin korkealle rakennukselle? Lohdutukseksi on todettava, että sanaston kehittäminen ei tätä nykyä ole sen tukalampaa: kesällä joku ehdotti jäykän haja-asutusalueen muuttamista näppärämmäksi harvamaksi. Näitä lisää!

Vieraiden murteiden valitetaan raiskaavan korvia. Savon murretta on pilkattu miumau-kieleksi, Turun murre kuulemma rikkoo ihmisoikeuksia. Kukaan ei ole kysynyt, miksi juuri nämä murteet ovat pannassa, joten minäkään en kysy. Koska blogi, jossa ei ole seksiä tai väkivaltaa, ei ole tuottoisaa liiketoimintaa, suunnittelin murretietämykseni täydentämiseksi ihka oikeaa sanankeruumatkaa Suomen maakuntiin. En kuitenkaan ehtinyt edes kotiovea sulkea, kun tuli stoppi. Sormeni jäi oven väliin. Tilanne ei silti ollut aivan lohduton, sillä huomasin hetimmiten sanankeruumatkan olevan tyystin tarpeeton: keksin aivan itse kymmenittäin värikkäitä ilmauksia, kun manasin punaisena mollottavaa sormeani. Eipä siitä sen enempää.

Slangi vilisee vittua, tuota vihatuinta sanaa, mutta jotakin arvovaltaa sietää sekin sanaroikale saada: on se sanavanhus sentään tuhatvuotiaaksi elänyt, tosin nykyisellä hektisellä elämäntyylillä hauta jo pian vartoo. Slangia ja puhekieltä voi päästä sanakirjoihin, mutta vasta silloin, kun se on kuollutta eikä sitä enää kukaan käytä. Uudet tuulahdukset tekevät kuluneista slangisanoista niiden omaisuutta, jotka kiskovat nitrojen lomassa nuorisovaatteita päällensä ja teeskentelevät trendikkäitä. Uusia, nimenomaan kirjakielen sanoja syntyy sanakirjantekijöiden mukaan kaksi tai kolme pysyvää sanaa per päivä.

Kirjakieli syntyi aikoja sitten länsimurteiden pohjalta, mutta kielellistä tasalainehdintaa on turha haikailla vieläkään. Sanahanat ruotsista tiputtavat enää pisaraa, kun taas englannin tungeksinta on rikkonut jo monet putkistot sekä yhden astianpesukoneliitännän. Venäjän putki on lähes kuivunut, paitsi ehkä Itämeren kaasuputki. Englannin merkitykseen nähden on kiintoisaa, että vanhat amerikansuomen lainasanat ovat miltei pelkkää arkisanastoa: kaara, mainari, taala.