Sana papa muunnoksineen merkitsee 70 prosentissa maailman kielistä isää tai miespuolista sukulaista. Mutta ei suomessa. Kyllä suomalainenkin mukula oivaltanee, mitä tarkoittaa papa, mutta käytämme mieluummin omapohjaisia, nuorekkaampia vastineita (isä, iskä, isi, isukki).

Jotkut tutkijat arvioivat sanan papa palautuvan muinaiseen kantakieleen, josta kaikki nykykielet olisivat lähtöisin. Tämä esivanhempiemme käyttämä kantakieli kaikui Afrikan savannilla yli 100 000 vuotta sitten. Kaikki tieto tuosta ammoisesta kielestä onkin tervetullutta, koska kirjoitustaidon keksimiseen tuhrautui vielä 95 000 vuotta eikä puhutusta kielestä jää jäljen jälkeä.

No, vaikka luonnontieteellisessä museossa lojuva ihmiskallo puhkeaisi puhumaan mainittua hypoteettista afrikkalaista kantakieltä, ei höpinästä irtoaisi mitään vihiä karvaisten sukulaistemme järjenjuoksusta. Itse asiassa oma suomen kielemmekin on vuosisatojen myötä kyllästetty niin läntisillä, eteläisillä kuin itäisilläkin lainoilla, että asiallinen keskustelu Lallin kanssa olisi täysin tuhoon tuomittu. Enemmän pitäisi varoa viuhuvaa kirvestä.

Toisaalta papan yleisyyteen voi löytää myös foneettisen selityksen. Sekä p- että a-äänteitä käytetään ehkä 99 kielessä 100:sta, koska ne on erittäin vaivatonta tuottaa. Konsonantti p syntyy ilman värähtelyä huulissa ja vokaali a suun ollessa avoinna ja tyhjänä ravinnosta. Alkeellisimpienkin kielten sanastoon kuuluvat perussanat isä ja äiti. Monen vauvan ensimmäinen sana on juuri mama tai papa, mitä edistää vanhempien tapa puhua itsestään kolmannessa persoonassa.

Mielenkiintoisia erojakin on. Japanilaisessa kantakielessä ’äitiä’ tarkoittikin sana papa. Myös georgian kielessä ovat isä- ja äiti-sanat menneet onnellisesti sekaisin. Tai sitten kaikki muut ovat erehtyneet, ja georgialaiset edustavat Historiallista Totuutta. Unkari on suomalais-ugrilaisista kielistä hyvin lähellä kansainvälistä konsensusta: ’isä’ on apa.

Eipä suomalaisenkaan kuulossa ole ollut kehumista: ruotsin sana pappa on kääntynyt meillä yleensä isoisäksi!