Ratkaisevaa on ympäristö ja kielten rikas käyttö. Tarkastellaanpa asiaa ensin lasten kannalta. Jo toimivaan kaksikielisyyteen vaaditaan, että kumpikin vanhempi käyttää lapselle monipuolisesti omaa kieltään, jolloin lapsen kielitaju pääsee kehittymään pitkälle kummassakin kielessä. Todellisessa yhteiskunnassa on kuitenkin yleensä yksi kieli ylitse muiden: sillä kielellä lapsi käy koulunsa ja saa eniten ystäviä. Siksi siitä tulee herkästi vahvempi kieli, mikä jättää toisen tai toiset kielet paitsioon.

Mutta kun on lapsista kyse, miltei kaikki on mahdollista. Esimerkiksi lapsen (melkein) unohtama kieli voi elpyä nopeasti, jos hän pääsee toviksi keskelle senkielistä ympäristöä. Jos asiat ovat niin hyvin, että lapsi ”joutuu” arjessakin toimimaan vaikkapa neljällä kielellä, hän voi toki harjaantua niissä kaikissa eteväksi. Tosielämässä näin värikäs rinnakkaiskielisyys on ainakin länsimaissa harvinaista.

Tunnetaan kulttuureja, joissa käytetään monia kieliä, mutta niissä kielten tehtävät ovat  yleensä tarkan rajalliset. Esimerkiksi A toimii arkijuttelun kielenä, B on varattu uskonnollisiin seremonioihin, C:tä käytetään yhteydenpidossa ulkomaailmaan ja niin edelleen.

Aikuisen aivot kangistuvat, eikä paluuta naperoikään enää ole (anteeksi, lapsenmieliset!). Kieliä voi harrastella, mutta edelleen rikkaaseen kielitaitoon tarvitaan elävä ympäristö, jossa joutuu jatkuvasti toimimaan eri kielillä. Tällaiseen uutterasti hankittavaan kielivarantoon on vaikea sanoa ylärajaa. Kyllähän aivoissa puhtia riittää. Ei aivojen kielenoppimiskyky pääty muuriin, jossa lukee "error".

Yksilöissäkin on valtavia eroja. Arvostamani ranskalainen egyptologi Jean-Francois Champollion edusti aikansa, 1800-luvun, ehdotonta huippua: hän oli jo nuorena miehenä oppinut puhumaan latinan ja kreikan lisäksi ainakin hepreaa, arabiaa, syyriaa, arameaa, kiinaa, koptia, amharaa, sanskritia sekä tietysti avestaa ja persiaa. Repikää siitä huumoria! Minä en pysty, koska olen niin vaikuttunut.