Ajattelen kielet nykyään silmälaseiksi. Kuten laseja, kieliä on erityyppisiä ja -tyylisiä, mutta ne kirkastavat käyttäjälleen saman todellisuuden. Koska ihmisaivot toimivat samalla tavalla, kaikissa kielissä on suunnilleen samat voimavarat, joita puhuja tarvitsee ilmaistakseen haluamansa asiat. On tietysti huomattava, että maksimaalinen maailmankieli on luonut roppakaupalla rikkaamman sanavaraston kuin minimaalinen paikalliskieli.

Ei ole silti mitään estettä, miksei inarinsaameksi voisi jonakin hellepäivänä keskustella geenitekniikan uusimmista saavutuksista. Se vaatisi muutaman uutteran ammattilaisen ja amatöörin (sanastotyö), jonkin viestikanavan (lehdet, kokoukset) ja sen jälkeen yleisen tuen (puhujayhteisö).  

Yksikään kieliyhteisö ei ole jäänyt kehityksen jalkoihin sen vuoksi, ettei sillä olisi ollut resursseja ilmaista 2000-luvun ilmiöitä. Porotokista on yllättävän lyhyt matka restriktioentsyymeihin. Tärkeää on säilyttää kieli elävänä elämässä ja opettaa sitä eteenpäin. Silloin kielessä ei ole pitkään aukkoja.

Kaikille maailman asiaintiloille ja ilmiöille ei tietenkään ole ihka omaa sanaa, mutta se todistaa vain sen, etteivät nuo ole syystä tai toisesta merkittäviä asiaintiloja tai ilmiöitä. Klassinen esimerkki: handsfree ja sen sadat puhekielen variantit. Sanaston aukko on täyttynyt virallisen nimityksen lisäksi lukemattomilla sepitelmillä vapurista korvaimeen.

Toisena esimerkkinä, joskin murheellisena, mainittakoon se, kun vanhemmat menettävät lapsensa. Millä nimityksellä vanhempia kutsutaan? Vanhempansa menettänyt lapsi on orpo, mutta vastakohtaa ei kielijärjestelmässä ole. Asia on ilmaistava pidemmin: lapsensa menettänyt tms. Ilmiö ei onneksi ole tavallinen.

Kielet terävöittävät eri seikkoja, minkä jokainen havaitsee miettiessään kielioppien perustavia eroja. Suomessa ei ole maskuliinia eikä feminiiniä. Suomalaiselle kotieläin on ”se”, kun taas englantia puhuvalle se on ”hän”. Suomenkieliselle raja kulkee siis tismalleen ihmisen ja eläimen välillä, englanninkieliselle kotieläimen ja villieläimen välillä.

Tunnetaan myös kieliä, joissa raja vedetään tuttujen ja tuntemattomien ihmisten välille. Kielissä on heittoa, jota ei tule edes ajatelleeksi. Merkityssisällöt pysyvät kuitenkin likimain samana – eihän kielenkääntäminen olisi muuten mahdollista.

Joskus joutuu kuuntelemaan älynväläyksiä, joiden mukaan kielen voisi helposti korvata toisella (!). Eikö se olisi vähän sama kuin korvaisi Albert Edelfeltin taulut Akseli Gallen-Kallelan tauluilla? Nehän ovat vähän sinnepäin, taulu mikä taulu?