Minulla ei ole harmaita hiuksia. Niin ainakin kuvittelin. Mutta kun rupesin pohtimaan erästä kielikysymystä, sain tukon harmaita hiuksia. Jos sinä, lukija, et jo ole harmaahapsi, suhtaudu terveellä ennakkoluulolla tähän kirjoitukseen. Ongelma koskee sanaa tarkk’ampuja ja kysymys kuuluu: missä alkuosan loppuosan a-kirjain luuraa?

Ongelma ei ole käytännöllinen, sillä nykykielessä ei tätä kadollista kirjoitusasua enää käytetä. Poikkeuksena ovat kadunnimet. Helsingissä, Turussa ja Mikkelissä on nimittäin Tarkk’ampujankatu. Sanan tilalle on tullut tarkka-ampuja, joka onkin kaikin puolin luontevampi valinta. Kielitieteessä tunnetaan pienehkö kimppu tällaisia loppuheittoisia tai muutoin lyhentyneitä yhdyssanan alkuosia: aikakauslehti, jok’ikinen (= joka ikinen), vastikään, yht’äkkiä (nyk. yhtäkkiä). Näiden seuraan tarkk’ampuja epäilemättä kuuluu.  

Alkuosan vokaali voi siis joskus heittyä, etenkin jos se on sama loppuosan alkuvokaalin kanssa. Heittymisellä voi olla myös tekemistä lähettyvillä olevan klusiilin (k-, p- tai t-äänne) kanssa, muttei kaikissa tapauksissa. Kaikenkattava selitys on yhä antamatta. Yksinkertaisimman selityksen mukaan muodot ovat lyhyempiä, koska kielihän aina pyrkii lyhyyteen. Miksei sitten ole linj’auto?

Entä jos kyseessä on puhdas sattuma? Sokealla kohtalolla voi kuitenkin selittää mitä tahansa, eikä sattuman satoa juuri voi perustella painavin argumentein. Oma älli ei enää riitä, eikä auta Activia.

Kaisa Häkkinen: Mistä sanat tulevat