Kirjoitetun ja puhutun kielen eroa liioitellaan yleensä törkeästi. Niiden välillä voi kuitenkin olla yllättäviäkin sosiaalisia seikkoja. On tietenkin aivan eri asia sanoa ”Luen fysiikkaa” kuin ”Luen fyssaa”. Minulle kirjakielisestä sanasta syntyy paljon muodollisempi vaikutelma, jopa niin, että puhuja opiskelee fysiikkaa yliopistossa. Puhekielisestä tulee mieleen, että puhuja lukee fysiikan läksyjään. Tulkinta on aina tilannekohtainen ja tulkitsijasta riippuva.

Koska kieli on vahvasti psykologinen ilmiö, sillä myös erottaudutaan. Ennen nuori kertoi menevänsä treffeille, mutta nykyään mennään deiteille. Suositun nuoren on oltava ajanmukainen, eikä kukaan puhu enää treffeistä. Seuraavaa tapaamisnimitystä odotellessa.

2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen eli juuri päättynyt ajanjakso etsii yhä nimeään. 2000-luku on käynyt liian ylimalkaiseksi, ja kielenhuolto on tarjonnut mm. ensikymmentä, ensikymmenlukua ja alkukymmentä. Ne eivät ole juurtuneet yleiseen käyttöön, eivät  myöskään lukemattomat muut ehdotukset kansan syvistä riveistä. Nollakymmenet sun muut odottavat yhä ylennystä. Tämä on ja ei ole ajaton ongelma.

Mainonnan eettinen neuvosto antoi taannoin huomautuksen Otto-lonkeron mainoksista, joissa käytettiin alatyylisiä ilmauksia "Vattuako siinä tuijotat?", "Ihan vatun hyvä maku" ja "Uusi vattumainen maku". Neuvoston mukaan katsojalle syntyy välitön mielikuva v-alkuiseen kirosanaan. Näin takuulla syntyykin, mutta mitä jos lonkero oikeasti maistuisi vadelmalta eli vatulta?