Ihmisen kieltä on pitkään pidetty ylivertaisena ja vertailukelvottomana tämän pallon muihin asukkeihin nähden. Loppujen lopuksi kyse on vain aste-erosta. Ihmisapinat ja delfiinit ovat oppineet käsitteitä ja erilaista ongelmanratkaisua. Simpanssit ovat suoriutuneet laskukokeista yhtä hyvin kuin pikkulapset, ja delfiinien kommunikointi noudattaa jonkinlaista kielioppia.

Ihmiskielen tekee lyömättömäksi sen rajattomuus: pienehköstä äännevalikoimasta voi rakentaa rajattoman määrän ilmauksia. Voin luoda sellaisen lauseen, jota kukaan ei ole maailmanhistoriassa käyttänyt, mutta silti vastaanottaja ymmärtää sen ensi kuulemalta. Eläinten kieli on suljettu järjestelmä, joka perustuu simppeleihin komentoihin. Sellaisilla komennoilla ei puijata, ironisoida eikä kerrota menneestä.

Tunteeko eläin sitten iloa tai surua? Eläinten tunne-elämän pohdinta rakentuu oletuksiin ja päätelmiin, kuten joskus läheisten ihmistenkin aivoitusten pohdinta. Norsu suree poismennyttä lajitoveriaan, ja kenties se voi myös iloita maittavan ravinnon äärellä. Vaisto, selviytyminen ja jälkeläisten saaminen ovat kuitenkin tavalla tai toisella pääosassa kaikessa sen tekemisessä.

Alemmilla älykkyystasoilla tunteet hälvenevät. Muurahainen ei kekoa kyhätessään iloitse eikä sure – se vain tahtoo saada työnsä tehtyä. Kun urakka valmistuu, jossain muualla on urakoitavaa ja tarvetta pienelle työpanokselle. Ei siinä aherruksessa mieti elämän risuja ja ruusuja, saati työaikoja.