Tämä muistokirjoitus tulee hieman myöhässä, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. 1990-luvun alussa jouduimme todistamaan jo kypsään ikään ehtineen sanaseniorimme yllättävää poismenoa kirjakielestä. Suomen evankelisluterilainen kirkko luopui perkeleestä, kun vuoden 1992 uutta raamatunkäännöstä valmisteltiin. Perkeleen tehtävät otti vastuulleen kirkon ”soveliaammaksi” katsoma paholainen.

Perkele syntyi turkulaisen piispan Mikael Agricolan musteesta 1540-luvun jälkipuoliskolla. Nimensä perkele sai ilmeisesti balttilaiskielten ’ukkosta’ merkitsevästä sanasta. Perkeleen nuoruusvuosista ei ole tarkkaa tietoa, mutta sana väkevyytensä ansiosta luultavasti tarttui sukkelasti aikalaistensa kielenkäyttöön. Perkele palvelikin pitkään ja säntillisesti, saavutti kunnioitettavan 440 vuoden iän, mutta aina sillä oli hieman kielteinen sävy. Ihmiset nimittäin kutsuvat perkelettä yhä muun muassa silloin, kun he iskevät vasaralla sormeensa.

Koskaan perkele ei ole varsinaisesti erkaantunut ’paholaisen’ merkityksestä, mutta voimasanana se on ollut selvästi perkeleen paljon rakastetumpi. Perkeleen syvästä arvostuksesta kertoo, että sitä pidetään suomalaisen luonteen horjumattomana tukijalkana, ja ensimmäisten sanojen joukossa se opetetaan ulkomaisille ystäville. Lepää rauhassa, vanha kirjakielinen sanatoveri.