Nykyinen kirjakieli on vain yhden saksalaismunkin (1) epädemokraattinen päätös perustaa kirjakieli (2) Keski-Suomen murteen pohjalle (3), jota ovat sen jälkeen ylläpitäneet kielen”huoltajat” (4) – samanlainen poppoo, joka aikoinaan tuomitsi Aleksis Kiven – (5) kirjakieli on steriloitu, kiillotettu, neutraloitu ja formaldehydiin pakattu versio murteista ja elävästä kielestä (6).

***

Yllä mainitun kappaleen poimin Helsingin Sanomien kolumnista 2. helmikuuta  kummunneesta murrekeskustelusta (numerointi minun tekemäni). Kommenttikappaleeseen on lipsahtanut jokunen kauneusvirhe, jotka katson jostain syystä asiakseni oikaista.

1) Suomen kirjakielen kehitti Mikael Agricola, joka ei ollut saksalainen vaan suomalainen. Hän ei myöskään ollut munkki, vaikka muuten uskonoppinut olikin. Piispaksi asti kapusi.

2) Kun luodaan puhutulle kielelle kirjakieltä, on luonnollisesti mahdoton selvittää kaikkien kielenpuhujien keskuudessa vallitsevaa mielipideilmastoa kuhunkin kirjakielen äänne-, sana- ja lauseopilliseen kysymykseen. 1500-luvun yhteiskunta koostui valtaosin oppimattomista, luku- ja kirjoitustaidottomista, hajallaan asuvista maanviljelijöistä ja käsityöläisistä, joilla tuskin oli tuon taivaallistakaan tietoa tai edes nokkelia näkemyksiä puhutun ja kirjoitetun kielen äänne-, sana- ja lauseopillisista vastaavuuksista.

Yhtä kaikki, Agricolalla vaikutti olevan vankka kielitaju ja silmää kielen variaatiolle. Toisekseen hän hallitsi suomen ja ruotsin lisäksi myös saksan ja latinan. Kansa, joskin hienosto etunenässä, ”hyväksyi” Agricolan kädenjäljen, joten tässä sitä ollaan.

3) Suomen kirjakieli pohjautuu länsimurteisiin, täsmällisemmin sanottuna lounaismurteeseen, vielä täsmällisemmin sanottuna Turun puhekieleen. Se oli Agricolan puheenpartta. Lieneekin vaivalloista kehittää kirjakieltä sellaisesta kielimuodosta, jota ei mainittavasti tunne? Olisiko kommentoijalla mielenkiintoa ryhtyä vaikkapa jonkin Papua-Uuden-Guinean alkuperäiskielen kirjakielenluontityöryhmän sihteeriksi?

4) Kielenhuoltajat eivät ylläpidä kieltä. Sen tekee kieliyhteisö. Pienehkölle asiantuntijajoukolle kokonaisen (yli viiden miljoonan puhuman) kielen ylläpito olisi hillitön urakka. Tätä voisi verrata siihen, että terveysvalistajat ylläpitäisivät suomalaisten terveyttä. Ei, siitä vastaa kukin suomalainen ihan itse – tai jättää vastaamatta. Vastaavasti kieltä käyttää kukin suomalainen haluamallaan tavalla, oman kielikorvansa mukaan. Yleiskieli tarvitsee huoltoa, jotta se täyttää tärkeät tehtävänsä selkeästi, mutkattomasti ja asianmukaisesti. Sen päätarkoitus on luonnollisesti tiedonvälitys.

5) Aleksis Kiveen kohdistuneen rajun vainon takana oli runoilija ja suomen kielen professori August Ahlqvist, jonka suhdetta Kiveen on myöhemmin pidetty jopa ”sairaana”. On kaiketi selvää, ettei yhden idealistisen kansankuvauksen kannattajahöperön näkemyksiä voida pitää kaikkien suomen kielen huoltajien äänitorvena. Ajatkin ovat hiukan muuttuneet.

6) Lopussa kommentoija ottaa jonkinmoisen askeleen asiapitoisuuden suuntaan. Kirjakieltä ei tosiaan kukaan puhu äidinkielenään, vaan kieliyhteisön jäsenet sen varta vasten opettelevat. Siksi on peruskoulut. Kirjakieltä tarvitaan laajasti erilaisissa muodollisissa yhteyksissä, jolloin virallisuuden rima on syytä pitää korkealla. Kirjoittelun keveyden myötä rima puolestaan laskee ja puhekieleen tultaessa katoaa kokonaan. Voimissaan vääntelehtii silti harhakäsitys, että virheiden etsiminen olisi ainoa tapa lähestyä kieltä. Sitä ei äidinkielen opetus ole ollut vuosikymmeniin.

Koska murteiden kirjo on valtava eikä kaikkia murteita kaikkine piirteineen voida olettaa kaikkien ymmärtävän, kirjakielessä eivät kaikki kukat voi kukkia, vaan vaaditaan kompromisseja rönsyilyn kustannuksella. Muuten koko touhussa ei ole mitään mieltä. Mikään ei silti estä luomasta kirjakielellä värikästä ilmaisua, sillä tuon muodollisen kielimuodon esikuvaksi ei pidä ajatella hallinnon tekstejä vaan parhaiden kirjailijoiden mielikuvituksen tuotoksia!